19.01.2026 - Ajatuksia muistisairauteen liittyen

Viime viikolla

kävin tapaamassa äitiäni, joka täytti juuri 91 vuotta. Äitistämme ei sitä uskoisi, hän puhuu hyvin sujuvasti ja kielenkäyttö on vaihtelevaa ja loogista, kun keskustelemme. Mutta koska lähimuisti on hävinnyt, toistoa riittää - sitä enemmän, mitä enemmän hän väsyy.

Isällä oli Alzheimerin tauti ja se on erilainen. Puhe saattoi olla loppuvaiheessa mitä sattuu, siitä ei päässyt selvyyteen. Yleensä myös läheiset ihmiset unohtuvat, mutta muistelen, että isä tunsi meidät tai ainakin tunnisti tutuksi. Entinen opettajani kertoi, että puoliso oli sanonut, ettei hänen miehensä noin vanha ole. Muisti jää jonnekin menneeseen aikaan.

Äitini mielestä eletään tällä hetkellä noin vuotta 2010, tosin vastaus voi olla erilainen eri hetkinä. Tuolloin jo isäni oli sairastunut ja se kulutti varmasti äitini vointia. Sen jälkeinen isäni kuolema vauhditti varmasti muistin huononemista. Voineeko tehdä johtopäätöstä, että isot stressitekijät vievät muistia? Ainakin omalla kohdallani se pätee. Kun elimistö kuormittuu, se alkaa suojella vaikkapa unohtamisella. Pistää säästöliekin päälle, että tärkeimmät elintoiminnot eivät pysähdy. Myös migreenikohtauksessa muisti pätkii ainakin hetkellisesti.

Äitini luona

minulla oli mekko, josta äiti piti. Hän sanoi sen kolmesti. Tulin siihen päätelmään, että koska muistiin ei jää uusia asioita, tapahtuu näin: Kun äiti katsoi minua, hän näki mekon ja se ilahdutti häntä, joten hän mainitsi asiasta. Sitten hän katsoi muualle, ja kun taas käänsi päänsä minua kohti, näkymä oli hänelle ihan uusi, koska muistiin ei ollut jäänyt entistä näkymää. Siksi hän mainitsi saman asian. Ja vielä kolmannen kerran. Mehän hermostumme helposti, puhun lähinnä itsestäni, kun toinen ihminen toistaa aina vain samaa asiaa. Mutta tuo selittäisi, miksi niin tapahtuu: entistä kuvaa ei ole jäänyt mieleen, kaikki näkymät ja asiat ovat aina uusia. Ei liioin puhutut asiat jää mieleen, muistisairas ei kerta kaikkiaan kykene niitä muistamaan. Turha kysellä, etkö sinä muista, juurihan siitä puhuttiin. Mennyttä asiaa ei ole olemassa hänelle. 

Ankkurointihetki!

Kun kävin äitin luona, hän oli todella onnellinen. Ainoa tyttö on käymässä. Hän soitti kolmesti ennen kuin ehdin hänen luokseen, ja hänelle oli jäänyt muistiin, että tulen, koska asia oli erityisen mieluinen, ja hän oli kertonut sen ruokapöydässä kaikille. Hän ei lakannut olemasta iloinen ja kiitollisella mielellä ollessani hänen luonaan noin parin tunnin ajan. Lopuksi rukoilimme yhdessä Isä meidän ja rukoilin äitin puolesta. Välillä jutut eivät olleet todellisia, mutta se ei haitannut. 

Tapahtui sama kuin edellisellä käyntikerrallani, ja siitä pääsenkin ankkurointiin. Nimittäin jos kaikki yli 90 vuotta koetut asiat ovat menettäneet muistipaikkansa, ne ovat sekaisin samassa pussissa. Se aiheuttaa kovasti turvattomuutta ja epävarmuutta kenelle vaan. Mutta sitten kun paikalla on oma tytär tai joku muu yhtä läheinen ihminen, muistisairas voi kokea olevansa turvassa, hänellä on ankkuri kiinni jossain todellisessa, jonka hän tuntee. On hyvä olla. Mutta sitten kun tämä ankkuri irrotetaan ja tytär lähtee, tulee sietämätön koti-ikävä. Siitä seuraa pelkoa ja yritystä päästä takaisin tilaan, jossa on turvallista. Äiti-pieni. 

Onneksi on puhelin. Kyyneleet kuivuvat, kun saa puhua sellaisen kanssa, jonka tuntee. Ainakin jonkinlainen turvallisuus ja tuttuus palaa, ainakin siksi hetkeksi. Ja ihminen, joka ei muista kunnolla, elää hetkessä. Ei ole muuta kuin se hetki, kun tuntuu hyvältä. Kun ankkurointi tuttuun puuttuu, olo voi olla hyvin surullinen ja pelottavakin, kun ei oikein tiedä, mistä on kysymys.

Uskon, että teistä lukijoista

moni tunnistaa näitä samoja kuvioita. Muistisairaudet ovat niin yleisiä tänä päivänä. Aiemmin kerroin kirjasta, Kurjet lentävät etelään, jossa kerrotaan iäkkään miehen viimeisestä vuodesta. Hänen vaimollaan oli muistisairaus, ja tämä asui palvelutalossa. On hyvä, että vanhenemisesta kirjoitetaan ja puhutaan myös muistisairauksista, koska ne koskettanevat meitä jokaista jossain vaiheessa.

Muistisairaus on kuin oma kielensä. Jos läheinen sairastaa sitä, on syytä opetella hiukan, että voisi ymmärtää siitä jotain. Jos itse sairastuu siihen, sitä ei voi tunnistaa, koska ei kerran muista. Se on kuin asia, joka on asianomaisen selän takana oleva peikko, joka vaikuttaa, mutta jota tämä ei näe eikä tunnista.

Julkisuudessa on kirjoitettu

vanhusten hoidosta ja hyvin negatiivisia asioita on tapahtunut. Toisaalta ymmärrän sen. Hoitajia on liian vähän, se on oma juttunsa. Mutta vanhuksetkin ovat hyvin erilaisia. Toiset ovat täysin puhumattomia, eivät ilmaise mitään tunteita. Heidät saatetaan unohtaa, kun eivät he osaa mitään vaatia tai pyytää. Sitten on toisia, jotka ilmaisevat tunteensa hyvin voimakkaasti, saattavat purra, potkia, kirota ja raivota. Ja on näitä äitini tapaisia, joilla sanainen arkku on täynnä monenlaista ilmaisuvoimaa ja tahtomista.

Äitini kertoi joskus naisesta, joka oli jättänyt työpaikkansa ja tuli hoitamaan äitiään. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä heti kun tytär oli äitin lähietäisyydellä. tämä löi. Hoida siinä sitten! Luulen, että olen samanlainen kuin äitini, mikäli sairastun muistisairauteen - ellen sitten saa Alzheimerin tautia, joka oli isällä.

Onneksi emme tiedä tulevia päiviä. Meidänkin tulisi elää hetkessä kuten muistisairas joutuu tekemään ja olla kiitollinen, että saamme elää juuri nyt juuri tässä. Sen sijaan, että pelkäisimme tulevaisuutta tai kaihoisimme mennyttä. Niitä ei meillä vielä eikä enää ole. 

Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan. -Jes 46:4

On aika

mennä katsomaan jännäriä ja syödä samalla voileipäkakkua, jonka tein lauantaina. Se on pelkistetty malli ilman päällysteitä - ihan laiskuuttani, ja kun arvelin, että jouluruokien kanssa jo meni vähän överiksi.

Siunausta sinulle, rakas lukijani! Iloa iltaasi tai päivääsi, milloin tätä luetkin!